Teos, joka jätti minut hämmennyksen valtaan. Yleensä en häiriinny kokeilevista rakenteista, mutta tämä teos tuntui torsolta. Kirja seuraa Jukan ja hänen setänsä elämää parisuhderistiriitojen kautta. Jukka on juuri muuttanut asumuseron vanhempiensa mökille. Setä, joka käy samaisella mökillä virkistäytymässä, taas kärsii vaimonsa alkoholismista. Tilalla olevat kantarellit on varattu yhteisellä sopimuksella sedälle, mutta koska sienet katoavat, niin siitäkin tulee murhetta. Perheriita veljeksien kesken ja sättimistä myös veljen kotona.
Teos hengittää, ei juuri selittele, luottaa lukijan omaan tulkintaan. Mäntypuiden keskellä saattaa liikkua kameli, ja aavikko tulla keskelle asfalttiviidakkoa. Fantasia ei kuitenkaan puhkea kovin suureen rooliin. Ehkä olisi voinut irrotella enemmänkin kuin vain vihjata.
Kerronnassa seurataan välillä samoja kohtauksia vaihtoehtoisesta näkökulmasta. Lopputulos oli minusta ainakin hämmentävä, kuin olisi katsonut suomalaista taidefilmiä (Karumo on itse asiassa käsikirjoittaja, ehkä vaikutelma juontuu siitä). En oikein motivoitunut kirjan parissa, en saanut tekstistä irti elämyksiä, vaikka kerronta itsessään taloudellisen tiukkaa ja siksi helposti seurattavaa olikin. Tunnustan: kelasin sivujen yli kun alkoi pitkästyttää. Olisiko teosta vielä pitänyt kypsyttää ja ehkä vähän kasvattaa? Tarkemmin ajateltuna tämä olisi varmaan toiminut novellina, mutta pienoisromaanina se ei enää minun makuuni kantanut.
Antti Karumo: Männyt (WSOY 2006)
Toisinkaisia hajatelmia 